Jatketaan taas tietojärjestelmistä. Edellinen kirjoitukseni herätti kysymyksiä ja keskustelua siitä, että miksi nostan nörttejä jalustalle, kun pitäisi puhua hoitajien ja lääkärien arjesta. Nämä eivät ole ristiriidassa.

Kaksi kolmesta lääkäristä syöttää samoja tietoja useampaan eri järjestelmään, koska järjestelmät eivät keskustele keskenään - joka kolmannes yli puoli tuntia per työvuoro. Vähemmän yllättäen yli 70 % hoitajista ja lääkäreistä kokee, että tietokoneella tehtävä työ vie aikaa pois potilaiden kohtaamisesta. (Lähde: Digital Workforce.)

Tutkimusten mukaan tietojärjestelmät ovat keskeinen stressin aiheuttaja lääkäreille, mutta stressi vähenee kun lääkärit pääsevät osallistumaan järjestelmänsä kehittämistyöhön. Tähän liittyen kannattaa lukea aikaisempi kirjoitukseni ketterästä, käyttäjäkeskeisestä kehityksestä.

Apotin käyttäjistä 7 % katsoo, että rutiinitehtävien suorittaminen on suoraviivaista ja onnistuu ilman ylimääräisiä valintoja, siinä missä Esko-järjestelmällä sama mittari on 91 %. Suurin osa potilastietojärjestelmistä jää alle 50 %:n. Erityisesti viestintä eri organisaatioissa toimivien lääkärien välillä tuntuu kahdelle kolmesta lääkäristä vaikealta.

On siis ilmiselvää, että paremmat tietojärjestelmät voisivat helposti parantaa sote-työn tuottavuutta, sote-ammattilaisten työn hallintaa ja sitä kautta sote-työn taloudellisuutta. Mutta miten tähän päästään?

Ei osteta järjestelmää, vaan prosessi.

Järjestelmät ja prosessit ovat erottamaton kokonaisuus. Tekninen velka tahmaa järjestelmän kehitystä, eikä prosessia ole olemassa ilman sitä tukevaa tietojärjestelmää. Kliinikot jäävät teknisen velan vangeiksi, jähmeät prosessit eivät voi kehittyä ja kankeat käyttöliittymät syövät potilasajan. Prosessien kehittyminen edellyttää hyviä järjestelmiä, eikä koskaan pidä ostaa pelkkää järjestelmää. On myös virhe tehdä ensin prosessi ja ostaa siihen järjestelmä miettimättä polkua, jolla prosessi ja järjestelmä kehittyvät palautteen kautta.

Tietojärjestelmät tukevat aina prosesseja, mutta tietojärjestelmien investoinnit väliin jättämällä rampauttaa tulevan prosessikehittämisen.

Otetaan palvelumuotoilijat mukaan alusta alkaen.

Prosesseja suunniteltaessa intressejä on ainakin substanssijohdolla, virkamiesjohdolla, poliitikoilla ja toteuttajilla - puhumattakaan prosessien asiakkaista. Prosessien kehittäminen menee helposti arkkitehtuuriastronomiaksi, jossa lintuperspektiivistä katseltaessa kaikki näyttää laatikoilta ja nuolilta. Uusin Twitter-hashtagi tai Alma Talentin kirjan otsikko vievät mennessään, ja prosessiin osallistuvien näkökulma unohtuu. Toisaalta prosessiin osallistuvat toivovat helposti nopeampaa hevosta, kun hieman laatikon ulkopuolelta löytyisi auto.

Tarvitaan joko erittäin laadukasta johtamista tai taitavia välikäsiä - fasilitaattoreja, muotoilijoita ja muita ihmistä puhuvia. He auttavat huolehtimaan, että kaikki näkökulmat otetaan huomioon.

Nörttieskadroona joka kellariin.

Kirjoitin aiemmin tekijöistä, jotka sitovat potilastietojärjestelmät ja muut sote-järjestelmät yksittäisiin palveluntuottajiin, kun ekosysteemiajattelulla voitaisiin saada enemmän kokkeja. Hyvin suunniteltuun tietojärjestelmään tulee voida rakentaa omia käyttöliittymiä, jotka on suunniteltu vastaamaan käyttäjien tarpeita ja sujuvoittamaan prosesseja. Kun olin aikoinaan töissä Supercellillä, oli itsestäänselvyys että tiukasti prosesseihimme kytketyt järjestelmät olivat myös meidän omistamiamme. Saatoimme ostaa lisäominaisuuksia tuomalla taloon ulkopuolisen koodaritiimin, mutta säilytimme aina omistajuuden käyttöliittymistä, rajapinnoista ja datasta.

Olisi upeaa nähdä sote-organisaatio, jonka kellarissa oleva nörttieskadroona karauttaa paikalle prosessien kehittyessä haastattelemaan johtajia ja käyttäjiä ja kehittämään käyttöliittymiä saadun palautteen pohjalta.

Asiantuntija ei kliksuttele.

Kaikkein kummallisin asia sote-järjestelmissä on kuitenkin, että potilastyötä tekevät asiantuntijat viettävät laatuaikaa metsästäen valikkoja, kaivaen operaatiokoodeja ja ruksien ruutuja. Monissa kritiikeissä soimataan, että johtajien ja virkamiesten datafetissi aiheuttaa töitä kliinikoille, mutta minusta niissä haukutaan väärää puuta. Todellinen ongelma on, että ostetaan amerikkalainen potilastietojärjestelmä, johon kliinikot eivät koskaan siellä koske (sairaala on täynnä sihteereitä) ja odotetaan sen soveltuvan suomalaiseen ympäristöön. Vielä todellisempi ongelma on, ettei tämän havaittuaankaan organisaatio palkkaa näitä sihteereitä, vaan olettaa potilasajan joustavan. (Puhumattakaan siitä, että syötetty rakenteinen data palvelee myös kliinikon tarpeita - kysy vaikka hoitajalta, joka yrittää silmät ristissä vuoron loppupuolella kaivaa puoliluettavan, välimerkittömän tekstin keskeltä lääkeannostukset.)

Oikea suunta on oppia arvostamaan rakenteista dataa, mutta myös asiantuntijoiden työaikaa. Osastosihteerien paluu olisi hyvä alku: lääkäri voisi hyvin sanella suurimman osan potilaskertomuksesta syöttäen hyvin tehtyyn järjestelmään vain välittömästi tarpeelliset tiedot, kuten lähetteet, lääkemääräykset ja lääkärintodistuksen. Niihinkin tulisi kehittää niin sujuvat käyttöliittymät, ettei tarvitsisi olla kirjautuneena neljään järjestelmään yhtäaikaisesti, kuten 20 % lääkäreistä.

Lopuksi

Käytettävyydestä on helppo huudella.

Löysässä kehittämispuheessa käytettävyyden kehittäminen ratkaisee kaikki ongelmat. Sen kehittäminen ei kuitenkaan tapahdu mekaanisesti, vaan ihmisten luottamusta ja dialogia kehittäen. Kaikki tietojärjestelmät ovat - vaikka sitä onkin välillä vaikea uskoa - ihmisten kehittämiä ja jo vuonna 1967 lanseerattu Conwayn laki kertoo, että organisaatiot ovat tuomittuja rakentamaan järjestelmiä jotka heijastavat organisaation rakenteita. Jos rakenteet ja johtaminen eivät toimi, tekniset himmelit eivät niitä paranna.

Tämänkin takia kannattaa valita aluevaaleissa sotea kehittämään sellaisia, jotka ymmärtävät sekä ihmisiä että tietokoneita että niiden kohtalonyhteyttä.