Monitavoiteoptimointi, eli miksi mikään ei ole helppoa politiikassa

Minulta kysyttiin tänään, mitä mieltä olen yksityistämisestä. Vastasin pitkään ja monipolvisesti, ja päädyin toteamaan että ehkä olisi parempi kirjoittaa.

Luvassa pitkää filosofointia, mutta lopussa puhun myös yksityistämisestä.

Yksi minua eniten ärsyttävistä asioista politiikassa on oikeiston löysä talouspuhe, jossa välillä puhutaan loispoliitikoista ja välillä perustellaan makrotaloudellisesti päätöntä politiikkaa ontuvin kotitalousvertauksin. Vasemmisto taas puhuu uusliberalismista juonena tuhota hyvinvointivaltio, mutta totuus on tarua ihmeellisempää.

Kuten poliittisessa keskustelussa yleensäkin, hienovaraiset argumentit eivät menesty. Yritän siitä huolimatta.

Politiikka ei toimi samoilla lainalaisuuksilla kuin liiketalous. Liiketalouden periaate on hyvin yksinkertainen: pääomaa muutetaan tuotannontekijöillä tuotannoksi, joka tuottaa uutta pääomaa markkinoilla. Asiakastyytyväisyys, prosessien tehokkuus, lakien noudattaminen ja kestävän kehityksen edistäminen saattavat auttaa positioitumista markkinoilla tai tuotannontekijöiden hyödyntämistä, mutta ne eivät ole yrityksen tehtävä. Yrityksen ainoa tehtävä on maksimoida omistajiensa tulevat kassavirrat.

Valtiolla on monta tehtävää samanaikaisesti. Säädön ja optimoinnin teoriasta tiedämme, että tämä on aivan poikkeuksellisen huono idea, sillä mikään toimintamalli ei voi olla tehokas kaikille ongelmille. Useimmiten tavoitteet ovat vieläpä vastakkaisia, jolloin tarvitaan arvoihin ja intuitioon perustuvaa punnintaa, joka politiikan psykologisesti äärimmäisen epäturvallisissa ryhmäprosesseissa on erityisen vaikeaa.

Punninta on välttämätöntä, sillä valtio ei ole ainoastaan taloudellinen yksikkö, vaan sillä on perustuslaillinen tehtävä turvata esimerkiksi terveydelliset perusoikeudet, rajaturvallisuus ja uskonnonvapaus. Pandemian aikana olemme nähneet valtion vallan tehdä taloudellisesti kauaskantoisia päätöksiä terveydellisten oikeuksien edistämiseksi, eikä talvisodan aikana juuri kyselty budjetin alijäämistä. Vaikeammaksi punninta tulee vähemmän vaikeina aikoina, kun ei ole yksimielistä, kaiken ylittävää yleistä tahtoa tehdä jotain. Joudutaan punnitsemaan arvoja vaakakupissa ja tekemään kustannus-hyötyanalyyseja, miten valtion resurssit käytetään parhaalla mahdollisella tavalla.

Uusliberalismin keskeinen ongelma on ajatus, että nämä kustannus-hyötyanalyysit olisivat jotenkin objektiivisia ja arvovapaita. Ne eivät todellakaan ole sitä, ja “yhteisten asioiden hoitamisesta” puhuminen luo äänestäjille kuvan, että olisi olemassa oikeita valintoja. Niitä ei ole olemassa, on vain ajassa muuttuvia mahdollisuuksia ja haluja tarttua niihin tavalla, joka on taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti vastuullista.

Uusliberalismi on kuitenkin oikeassa siinä, että meidän tulee kunnioittaa yksilöiden oikeuksia kaikessa päätöksenteossa. Valtiolla on moraalinen velvollisuus käyttää sille uskotut yhteiset varat vastuullisesti, parhaan tiedon mukaan ja tehokkaasti. Tehokkuus on kuitenkin vain yksi vastuu muiden joukossa, ja sen ylikorostaminen on löysää populismia, jonka levittäjiä ei kannattaisi äänestää.

Tehokkuus ei kuitenkaan ole syntiä. Olen omissa aluevaalien kampanjamateriaaleissani puhunut siitä, miten tehokkuus ja inhimillisyys voivat kulkea sotessa käsi kädessä. Paremmat prosessit ja käytettävämmät tietojärjestelmät voivat vapauttaa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten aikaa potilaille, jos vain uskallamme lähteä kehittämisen tielle. Tehokkuutta saa myös leikkaamatta budjeteista, ja soten tärkein mittari on terveys.

Terveydelliset perusoikeudet ovat toinen hyvä esimerkki valtion toimesta, jossa laadukkaat investoinnit tuottavat pitkällä aikavälillä taloudellista hyötyä. Jos poistaisimme sosioekonomiset terveyserot, säästäisimme 15 % terveydenhuollon menoista. Mielenterveyssyistä pidetyt sairauspäivät alentavat BKT:ta 0,3 %:lla ja työkyvyttömyyseläkkeiden vähentyminen 10 % nostaisi BKT:ta toisella 0,3 %:lla. Näihin vaikeisiin, systeemisiin ilmiöihin puuttuminen edellyttää sosiaali- ja terveyshuollon lisäresursointia ja ennen kaikkea laajoja, hyvin suunniteltuja kokeiluja joilla saadaan lisätietoa siitä miten näihin ilmiöihin voidaan vaikuttaa. Tiukan talouskurin vallitessa tällaiset hieman spekulatiiviset, mutta potentiaalisesti kansantaloudellisesti erittäin merkittävät hankkeet jäävät toteutumatta.

Mutta mitä tällä oli tekemistä yksityistämisen kanssa?

Täsmälleen sama argumentti pätee. Yksityistämistä ja ulkoistamista perustellaan usein taloudellisin argumentein: julkinen palveluntuotanto nähdään jähmeänä ja yksityinen sektori tuottavampana. Vastustajat taas näkevät lähinnä yksityisen sektorin voitontavoittelun ja pitävät sitä riskinä palvelun laadulle pitkällä aikajänteellä.

Kummatkin ovat oikeassa ja väärässä. Julkisen vallan käyttäminen on monitavoiteoptimointia, ja aina tulee kysyä, mikä strategia optimoi mahdollisimman montaa valtion tehtävää. Julkinen palveluntuotanto voi olla aluksi ketterää, mutta monet siihen liittyvät tekijät johtavat hiljattaiseen tuottavuuden laskemiseen ja Baumolin tautiin. Yksityinen tuotanto voi aluksi olla tehokasta, mutta jos julkinen hankkija ei ole tarkkana, voi yksityisen toimijan laatuinnostus lipsua ja poliittisen vastaiskun takia joudutaan käyttämään hoitajamitoituksen kaltaisia tehottomia ohjausinstrumentteja.

Lähtökohtaisesti palveluntuotannon tavan ei pitäisi aiheuttaa näin paljon keskustelua. Otetaan monta palveluntuottajaa rinnakkain, määritellään yhteiset laatukriteerit ja allokoidaan julkisia varoja sen mukaan, miten tuottajat pärjäävät laatukriteereillä mitattuna. Ei poisteta koskaan toimijoita pöydältä, vaan säädetään portfoliota sen mukaan miten toimijat pärjäävät. Liian usein ei tietenkään pidä vaihtaa, jotta palvelun jatkuvuus ja työhyvinvointi turvataan, mutta esimerkiksi viiden vuoden arviointijänne voisi olla tarkoituksenmukainen. Julkista palvelutuotantoa ei tule missään vaiheessa ajaa alas, vaan pitää se vaihtoehtona yksityisten toimijoiden rinnalla ja nostaa sen allokaatio-osuutta sen mukaan, miten se pärjää laatumittareilla.

Meidän tulisi keskustella paljon enemmän siitä, mitä julkisen vallan tulisi saada aikaan ja ohjata palveluntuottajia - ken ikinä se onkaan - näihin tavoitteisiin.